Lapsena vierailin usein Beda-tädin luona. Hän asui kerrosta alempana, koti tuoksui mummolalta.

Kirjahyllyssä oli kehystetty mustavalkoinen kuva vakavasta, nuoresta naisesta.

Beda-täti kertoi juttuja niistä ajoista. Istuin karheakankaisella nojatuolilla, katselin vastapäisen seinään kukkataulua ja kuuntelin muistoja siitä, millaista oli toimia sairaanhoitajana Kainuussa, kun polkupyörä jäi männyn kylkeen odottamaan.       Sairaanhoitaja jatkoi pitkospuita tapaamaan metsämökin mummoja ja pappoja.

Eräällä matkalla hän tapasi valtavan koiran. Päästyään määränpäähänsä, hän sai kuulla, että talon miehet etsivät sutta. Monet tädin tarinat osasin jo ulkoa, mutta halusin silti kuunnella ne yhä uudestaan.

Etenkin muistot murhamiehistä, jotka purkivat elämänsä tuntoja vankilan ylihoitajalle. Eräskin heistä oli saanut elämänsä järjestykseen ja ryhtynyt parturiksi. Menneisyys oli kuitenkin muistunut mieleen asiakkaan partaa leikatessa.

Mahtoikohan kyseinen herra vaihtaa parturia kuultuaan pohdintaa siitä, että ”jos olisin entiseni, niin vetäisin tuosta kurkun auki…”

Maailma on niin täynnä kerrottavaa. Kenen tarinoita sinä kuuntelet?