Satu lapsille ja lapsenmielisille siitä, mitä voisi tapahtuu hylätyille tavaroillle…

Olen vasemman käden lapanen, vaaleanpunaisesta villalangasta neulottu ja kerran paikattu. Elämäni on mukavaa, mutta joinain hetkinä kaipaan seikkailuja. Haluan olla rohkea ja tehdä suuria tekoja. Äiti-Koivunen pukee minut Kertun ylle. Kun ulkona sataa räntää, me lämmittelemme lastenrattaissa pehmeän viltin alla. Nyt pikkuinen Kerttu heiluttaa kättään, joudun aivan pyörryksiin, kun hän niin ravistelee. Viiiuh, en oikein ennätä tajutakaan, kuinka nyt makaan asfaltilla. Kertun äidin kengät loittonevat, rattaiden pyörät rahisevat eteenpäin. Huiskutan ja huudan, älkää jättäkö. Mutta Kerttu ja äiti ja rattaat loittonevat vastaansanomattomasti.

Olen vasemman käden lapanen, keskellä hirmuisen suurta katua. Katulamppujen valo kiiltää asfalttien painaumiin syntyneissä lätäköissä. Vaikka Koivusten eteislipaston ylimmässä vetolaatikossa kuvittelin olevani rohkea, nyt olen pieni ja pelkään kaikkea. Iso koira lähestyy, se tulee liian lähelle ja nuuhkii. Koiran terävissä hampaissa minusta jäisi jäljelle surkea mytty huopaista villaa.

”Tule nyt”, sanoo koiran emäntä. Huokaisen helpotuksesta.

Varjot pitenevät, ihmiset palaavat koteihinsa.

Ikkunoissa loistavat lämpimät valot, ja minun on vilu. Kuulen kahdet askeleet, raskaat ja keveät. Pyrähdän oranssin postilaatikon taakse, kurkistan tulijoita salaa.

Niittiranneke ja Maiharisaapas. Ne varmasti lyövät minut maahan ja potkivat. Litistyn postilaatikon oranssia kylkeä vasten.

Ne pysähtyivät ihan lähelleni.

”Kukas se täällä on?”

Pinkaisen juoksuun. Tunnen niskassani niiden hengityksen. Ja kompastun.

”Mihinkäs nyt noin kiire on”, kysyy Niittiranneke.

Jostain minä saan voimia, nostin nyrkkini ilmaan ja huudan:

”Yrittäkää vaan hakata minua niin täältä pesee.”

En käsitä, miten minä uskallan sanoa sillä tavalla. Sehän on pelkkä mahtaileva vale.

”Jospa nyt rauhoittuisit”, Maihari sanoo.

”Taidat olla eksyksissä”, toteaa Niittiranneke.

Katson niiden hymyileviä kasvoja. Kenties ne eivät haluakaan minulle mitään pahaa.

”Meillä on tuolla Ruokakaupan roskakatoksessa Kadonneiden Asusteiden Seura, täytyy pitää yhtä, jotta pärjäämme. Voit lähteä mukaamme.”

Nolottaa, kun sillä tavalla säntäsin karkuun ja huidoin nyrkki pystyssä.

Niin minä tutustuin Mustaan Sateenvarjoon, jolla oli nahkainen kädensija ja joka puhui aina hienosti ja harkitusti. Siellä asui myös Työrukkanen, oikein kulunut ja äreä, vaikka välillä se nauroi semmoista matalaa naurua, joka tuli vatsanpohjasta. Kun sitä kuuli, alkoi itseäkin naurattaa. Niittiranneke, jota kutsuttiin Niitiksi, mustasi aina silmänsä ja näytti hurjalta, mutta hän oli tosi ystävällinen. Ison Maiharisaappaan lähellä tunsin oloni turvalliseksi.

Onhan tämä paljon jännittävämpää, kuin viettää aikansa eteisen lipaston ylimmässä vetolaatikossa, vaikka minä kovasti pidänkin Kertusta. Mutta noin vain hänkin heitti minut menemään, eikä yleensä niin huolellinen Äiti-Koivunenkaan huomannut mitään. En minä enää kaipaa ylälaatikon ruutuhuivia enkä mustaa baskeria, vaikka heillä oli tapana lausua runoja.

Roskiskuja on maailman paras paikka, meillä on täällä kaikki mitä tarvitsemme. On nuotio ja parvekkeenalunen, joka suojaa sateelta, on poisheitetty nojatuoli, ja heikosti toimiva taskulamppu. Me kerromme iltaisin tarinoita nuotion äärellä. Me nauramme ja laulamme, ja pieni Kerttu vilahtaa mielessäni enää etäisenä kuvana.

Mutta tänä iltana kuulemme saranoiden kirskuvan, talon ensimmäisen kerroksen ikkuna avautuu ja näköpiirimme ilmestyy hienosta posliinista tehty Prinsessa.

”Että te kehtaatte pitää tuollaista elämää meidän ikkunan alla joka ikinen ilta”, Prinsessa huutaa. Säikähdän, kun olemme häirinneet hänen rauhaansa. Mutta Maihari ja Niitti nauravat hersyvästi. Työrukkanen tuhahtaa ja Sateenvarjo nousee ylös.

”Hyvä neiti, pyydän toki anteeksi, jos olemme aiheuttaneet häiriötä. Se ei ollut tarkoituksemme. Mutta ymmärrätte varmaan hädänalaisen asemamme. Tämä kuja on kotimme ja turvamme, emme voi mennä toisaalle.”

Sateenvarjo osaa aina valita sanansa tarkoin, varmasti Prinsessakin heltyy. Olen väärässä.

”Painukaa sinne mistä tulittekin, te haisevat unohdetut tavarat.”

Kyllä hän on häijy. Enää minulla ei ole syyllinen olo, kiukuttaa niin vietävästi.

”Mokoma hempukka, ei ole koskaan tehnyt mitään oikeita töitä, ja kehtaa valittaa meille”, Työrukkanen puhisee.

”Ette siis aio lähteä, vai. Odottakaahan vaan, niin kutsun Koppalakin paikalle. Eiköhän hän saa teihin liikettä.”

Otan Maiharia kädestä. Hän arvaa, että minua pelottaa. Koppalakki tietysti heittäisi meidät jätesäkkiin eikä sieltä pääsisi koskaan pois.

Mutta Prinsessa pui nyrkkiä, hän uhoaa niin, että kurottuu aivan liikaa ikkunasta, tuuskahtaa luiskalle ja vierii vesikouruun.  Maihari hymyilee minulle, hänen ei tarvitse sanoa, että huoleni on nyt turha.

”Ai ai ai, katsokaa nyt mitä saitte aikaan. Nilkkani, voi, se on poikki”, Prinsessa huutaa.

”No sehän on kurjaa”, Niitti sanoo. Hän ei kuulosta erityisen osaaottavalta. ”Kai meidän täytyy auttaa häntä.”

”Mahtaako tuolle nirppanokalle haisevien hylkytavaroiden apu kelvata”, Työrukkanen murisee.

Muodostimme pelastuspartion. Sateenvarjo, joka on hyvin pitkä, auttaa meidät vesikouruun. Se on täynnä kellastuneita vaahteranlehtiä, ja siinä on liukasta kulkea. Ajatella, että minä pieni vasemmankäden lapanen tässä olen pelastamassa Prinsessaa, olkoonkin vaikka kiukkuinen sellainen. Olinpa vaan haaveillut urotöistä lipastonlaatikossa, ja tässä sitä mennään muina lapasina pitkin vesikourua niin ylhäällä, että huimaa. Prinsessa on mätkähtänyt pehmeälle alustalle. Pikkuinen kenkä lojuu peltikatoksen päällä. Aivan värisyttää moinen onnettomuus.

”Hakekaa jalkani, typerykset.”

Tuommoinen kommentti laskee mielialaa, mutta kyllä me silti olemme aika sankareita, kun saamme Prinsessan ja hänen kenkänsä kunnialla Kujalle.

Prinsessa silmäilee meitä yksitellen ja ilmoittaa, että juuri nyt hänellä ei ole valinnanvaraa. Kai se tarkoittaa, että hän suostuu jäämään luoksemme kujalle. Aamulla Prinsessa sanoo: ”Ettekö voisi edes kerran hankkia minulle kunnon aamupalaa?” Kun yritämme korjata hänen jalkaansa, hän valittaa liiman hajusta, ja sanoo ettemme osaa tehdä mitään kunnolla. Ja kenkä totta tosiaan irtoaa jälleen. Nuotion ääressä hän kiljuu, kun savu tunkee hänen silmiinsä, ihan kuin tuulen suuntakin olisi meidän vikamme.  Minusta on outoa, että varsinkin Työrukkanen suostuu aina täyttämään Prinsessan oikkuja. Sateenvarjo on tietysti kohtelias, mutta hän puistelee päätään ja huokaa raskaasti silloin, kun Prinsessa katsoo muualle. Maihari ja Niitti eivät koskaan puhu Prinsessasta pahaa selän takana, he sanovat kaiken suoraan päin naamaa ja nauravat vielä. Kun Prinsessa suuttuu, ne saivat lisää naurunaihetta.

”Neiti Ruuska etsii minua joka päivä, ja kyllä teitä sitten surettaa, kun hän vie minut takaisin kotiin.”

Tänä iltana Prinsessa on omituisen apea. Hän kertoo minulle asioita, joita en olisi uskonutkaan kuulevani.

”Tiedätkö, minä olin niin onneton, kun neiti Ruuska sanoi, että hän vie minut kierrätykseen, että en enää tuota hänelle iloa. Oli kauheaa kuulla semmoista.”

”Mutta tehän sanoitte, että teidän omistaja ikävöi teitä joka päivä.” Arvelen, että on varminta teititellä Prinsessaa.

”Niin no, kyllähän hän toki etsiikin minua. Se kierrätyspuhe oli tietysti pelkkä ohimenevä päähänpisto”, Prinsessa suoristaa selkänsä. ”Teidän pitäisi löytää parempaa liimaa, jotta kenkäni pysyisi paikoillaan. Miksi teidän pitää olla niin taitamattomia?”

Olemme yrittäneet saada jalkaa paikoilleen myös teipin ja sinitarran avulla. Aina se mokoma irtoaa.

Näin me tulemme toimeen, vuodet kuluvat. Ja eräänä kevättalven päivänä kujalle juoksee lapsi. Minä katselen häntä ja tunnistan nuo pyöreät posket ja kiharaiset hiukset. Tietysti Kerttu on kasvanut eikä tarvitse rattaita. Oi, tunnistaako hän minut? Viekö hän minut kotiinsa? Miten ihmeellinen ajatus.

Hetkinen. Enhän minä halua Koivusten eteislipaston ylimpään laatikkoon.

Liiskaudun tiiviisti vasten roskiksen seinämää. Kerttu tulee lähemmäs. Nyt hän kumartuu alas.

”Oi, ihana”, Kerttu sanoo.

Äiti-Koivunen ilmestyy näkyviin.

”Kerttu, ei saa karkailla tuolla tavalla. Minulla jäivät ostokset maksamatta, kun piti juosta sinun perääsi. ”

”Mutta katso mitä minä löysin”, Kerttu sanoo kirkkaalla lapsenäänellä, ja nostaa Prinsessan syliinsä.

”Sehän on rikkinäinen”, äiti vastaa.

”Ei, se on aarre.”

Näemme vielä, kuinka Prinsessa vilkuttaa meille Kertun taskusta. Sanoista on vaikea saada selvää, hän saattaa huutaa: ”Hei hei, ystävät!”, mutta en ole aivan varma. Illalla olemme hiukan haikeita. Minusta näyttää, että Työrukkanen jopa itkee. Mutta jäähän meille sentään muistoksi Prinsessan jalka.